FRIEND

Tänään - pitkästä aikaa - tuntuu siltä, että on jotain kirjoitettavaa. Olen aloittanut uudessa koulussa. Olen viihtynyt todella hyvin ja ala tuntuu omalta. Opiskelu on temmannut mukanaan niim, että tuskin olen kerennyt suoda ajatustakaan ikäville asioille. Ihan hyvä niin. On ihanaa, kun tuntuu siltä, että jotain sellaista elämässä, minkä eteen tekee täysille töitä ja sen tosissaan haluaa saavuttaa.

Ystäväni oli tänään luonani kylässä, yhdessä juotiin viiniä ja juteltiin syntyjä syviä. Ystävässäni yhtä aikaa hienoa ja ikävää on se, että hän käynyt läpi lähestulkoon samanlaisen helvetin, kuin minä itse. Hän oli suhteessa narsistin kanssa melkein neljä vuotta. Ystäväni on yksi vahvimmista ihmisistä, jonka tiedän. Nyt surettaa, sillä ilta päättyi lopulta riitaan, jonka seurauksena ystävä lähti ovet paukkuen. Kiukuttaakin, sillä tuntuu siltä, ettei syy ollut kokonaan minun - toisin kuin kuin hän väitti. "Olet niin saatanan itsekeskeinen." En haluaisi ajatella olevani. Entä sitten jos.. olenkin?

Minua inhottaa ajatella niin. Enkä usko sitä. Puolustusmekanismi, joka kieltää ikävät asiat? Toivottavasti ei. Katselin riittävän kauan todella itsekeskeistä ja negatiivista ihmistä, ja en todellakaan toivo kenellekään sellaista. Minua pelottaa ajatella, että entä jos olenkin muuttunut Narsistin kaltaiseksi. Ollut liian lähellä ja liian kauan. Saanut vaikutteita. En halua olla itsekeskeinen ihminen. Päinvastoin, mielummin olisin sairas yhden läheiseni sijaan niin, etten voisi enää juosta rakastamiani lenkkejä. Mielummin niin.

En haluaisi puhua ystäväni kanssa, koska hänen sanansa loukkasivat todella ja satuttivatkin melkein enemmän, kuin Häijyn lyönti aikaa sitten. Toivon, että hän ottaa yhteyttä ymmärrettyään, että tuli sanottua asioita, joita ei tarkoittunut siksi, että oli ottanut paria lasillista liikaa. Ystävyydestä en kuitenkaan irti päästä, joten ennemmin tai myöhemmin, minä tai hän saa luvan ottaa sen askeleen.

Kohta tulee x määrä vuosia siitä, kun aloin virallisesti seurustella Narsistin kanssa. Vappunahan se oli. Pienessä sievässä ja koko elämä avoinna, maailmoineen kaikkineen. Ja oli niin helppoa olla sokea kaikelle rumuudelle.

Muistan, kuinka istuimme junan rappusilla, minulla hölmön onnellinen hymy naamalla. Farkut varmaan likaantuivat, eivät ne lattiat puhtaita ole. Oltiin menossa hänen luokseen, ja molemmat tiesimme, mihin se johtaisi. Halusinhan minä häntä, aivan uskomattoman paljon. Jännittävän pelottavaa, tuntematon alue ja yksin liikkeellä. Edes kaverit ei tienneet, mihin lähdin.

Aamulla lähdin edellisen illan vaatteissa ensimmäisellä junalla kotiin. Tuntui siltä, että kaikki asemalla olleet tiesivät, näkivät lävitseni ja arvasivat, mistä tulin. Minulle ei muulla ollut merkitystä kuni sillä, että hän lupasi soitella. Ja soittelihan hän, Narsistini.